Bierdoktor - Humalaa ja mallasta, muuta ei tarvita

Nimitys Exportbier juontaa juurensa siitä, että tätä jonkin verran vahvempaa ja täyteläisempää olutta valmistettiin juuri vientiä varten (Export, saks. vienti). Tosin tämä vientikauppa ei vielä 1800-luvun aikana ulottunut juuri lähialuetta kauemmaksi, mutta hieman korkeampi alkoholipitoisuus – yleensä vähän yli 5% – silti varmisti oluen paremman säilyvyyden. Ja pian myös kotimarkkinoilla tälle vahvemmalle ja voimakkaamman makuiselle oluelle oli huomattavasti kysyntää. Vasta ennen muuta 1970-luvun aikana Pils kasvatti kannatustaan Export-oluen kustannuksella.

Saksassa valmistetaan perinteisesti kolmentyyppistä Export-erikoisolutta, münchneniläistä, dortmundilaista ja wieniläistä Exportia. Klassinen Münchniläis-Export valmistetaan meko tummasta müncheniläispaahtoisesta maltaasta (Münchner Malz), joka antaa oluelle sen vahvan maltaisen ja hieman makean aromin ja samalla myös hieman tummemman värin. Samalla perinteisen Müncheniläis-Exportin humalan osuus on suhteellisen pieni, sillä kaupungin huomattavan kalkkipitoinen vesi toisi vahvasti humaloituun olueeseen helposti epämiellyttävän kitkerän maun. 1800-luvun aikana, maltaan kuivausmenetelmien parantuessa, alettiin enenevässä määrin käyttää myös vaaleampipaahtoisia mallaslaatuja. Dortmundilais-Export puolestaan on peräisin 1840-luvulta, jolloin Münchenissä oppinsa saanut panimomestari Heinrich Wenker perusti oman panimonsa Dortmundiin ja alkoi Alt-oluen sijaan valmistaa olutta pohjahiivamenetelmää käyttäen. Dortmundilais-Export on väriltään voimakkaan kullankeltainen ja sen maku vahavan maltainen ja selkeän humalainen, mutta samalla myös makeahko. Wieniläis-Exportia ei nykyään enää valmisteta sen alkuperäisellä nimellä, mutta Oktoberfestin Märzen-oluen ystävät tuntevat kuitenkin "Wieniläiselle" tyypillisen kuparinruskean värin ja melko voimakkaan humalan aromin – klassisen Wieniläis-Exportin tunnusmerkit.

Kuten vaaleat veljensäkin valmistetaan myös tumma Export- ja Lager-olut samoin pohjahiivamenetelmällä, hitaasti käyttäen ja pitkään jälkikypsyttäen. Ja samoin kuin muissakin oluissa, paitsi tumman värin myös maltaisen makeahkon maun takana ovat pitkään ja korkeammassa lämmössä paahdetut maltaat. Esimerkiksi Baijerissa suositun tumman Müncheniläisen (Münchener Dunkel) valmistuksessa vähintään puolet käytetyistä maltaista on tummapaahtoisia.

Nykyään Lager-oluet yleensä oluen valmistuksen loppuvaiheessa suodatetaan, jolloin oluesta tulee läpikuultavan kirkasta. Viime vuosina mahdollisimman perinteiset ja myös luonnonmukaiset valmistusmenetelmät ovat kuitenkin taas saaneet sijaa yhä useammassa panimossa, ja näin tarjolla on enenevässä määrin myös suodattamattomia, sameahkoja kellarioluita (Kellerbier tai Zwickl). Suodattamattomassa oluessa hiivan sameuttavat osat siis jätetään valmiiseen olueeseen, jolloin ne pullossa vallitsevan paineen ansiosta painuvat pullon pohjalle. Suodattamaton olut jää sameahkoksi, mutta samalla siihen jää myös sellaisia aromeja, jotka suodatuksessa joutuvat hukkaan, ja näin maku on usein intensiivisempi ja täyteläisempi kuin suodatetuilla oluilla.

Lager-olutmainos 1800-luvun lopulta"